2.5.1983

Helsingin RO

A:n B Oy:tä vastaan ajamasta kanteesta RO p. 29.5.1981 oli lausunut selvitetyksi, että A oli ollut B Oy:n palveluksessa suunnittelijan 18.1. - 27.8.1980 välisen ajan työsopimuslain 1 §:n mukaisessa työsuhteessa. Yhtiö oli viimeksi mainittuna päivänä irtisanonut A:n työsopimuksen. Kirjallisessa irtisanomisilmoituksessa yhtiön puolelta oli ilmoitettu syyksi työsuhteen päättämiselle A:n tehtäviin kuuluneen työsuunnitelman toteuttamatta jääminen ja työn nopeuttamiseksi annettujen ohjeiden noudattamatta jättäminen.

Kanteessaan ja sitä kehitellessään A, joka oli koulutukseltaan teknikko, oli ilmoittanut, että yhtiö olisi ollut velvollinen soveltamaan hänen työsuhteessaan työsopimuslain 17 §:n perusteella alan yleisiksi valtakunnallisiksi työehtosopimuksiksi katsottavia Suomen Työnantajain Keskusliiton ja Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliiton välistä runkosopimusta ja Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliiton sekä Teknisten Liiton ja eräiden muiden liittojen välistä palkkasopimusta. Yhtiö oli jättänyt maksamatta täysimääräisenä noiden sopimusten mukaiset korotukset A:n palkkaan. Yhtiö ei myöskään ollut suorittanut hänelle lisä-, yli- ja sunnuntaityökorvauksia. Lisäksi A oli kertonut, että hänen työsopimuksensa oli tosiasiassa irtisanottu sen vuoksi, että hän oli työsuhteensa aikana esittänyt vaatimuksia saamatta jääneiden ylityökorvausten maksamisesta. Näillä perusteilla A oli vaatinut yhtiön velvoittamista suorittamaan hänelle palkankorotuksina yhteensä 1 422,14 markkaa, lisä-, yli- ja sunnuntaityökorvauksina yhteensä 8 760,49 markkaa, odotusajan palkkana kuudelta päivältä yhteensä 1 589,34 markkaa ja vahingonkorvauksena työsopimuksen lainvastaisen irtisanomisen johdosta hänelle yhtiöstä maksetun palkan ja hänen uudesta työpaikastaan saamansa pienemmän palkan erotuksena kahdentoista kuukauden ajalta laskettuna yhteensä 14 730 markkaa, kaikki erät 5 prosentin korkoineen haastepäivästä lukien.

Kanteesta kuultuna yhtiö oli lausunut, että kantajan työsuhteessa oli sovittu noudatettavaksi Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliiton ja Metallityöväen Liiton välistä työehtosopimusta. Hänen palkkansa oli korotettu tuon sopimuksen mukaisesti. A:lla ei ollut ollut työnantajan suostumusta suorittaa ylityötä. Kun työsopimuksen irtisanomiseen oli ollut erittäin painava syy, yhtiö oli kiistänyt kanteessa esitetyt vaatimukset, myös vaatimuksen odotusajan palkasta perusteettomina.

Vaatimus korotetun palkan maksamisesta

RO oli todennut, että 19.12.1979 päivätyssä kirjallisessa työsopimuksessa oli A:n ja B Oy:n välillä sovitun siitä, että muilta kuin sopimuksessa olevilta osin, jotka koskivat lähinnä tehtävien määrittelyä, noudatettavaa koeaikaa ja kuukausipalkan suuruutta, noudatettiin "Metalliliiton työehtosopimuksia". Tällä oli riidattomasti tarkoitettu jo mainittua Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliiton ja Metallityöväen Liiton välistä metalliteollisuuden työehtosopimusta.

Oikeuskäytännössä oli osoittautunut monissa tapauksissa tulkinnanvaraiseksi, mitä työehtosopimusta oli pidettävä asianomaisessa työssä noudatettavan alan yleisenä valtakunnallisena työehtosopimuksena silloin, kun työnantaja ei ollut mihinkään työehtosopimukseen sidottu. B Oy, joka oli harjoittanut pääasiallisesti kirjapaino- ja toimistoalan koneiden, koneenosien, tarvikkeiden ja teknillisten laitteiden suunnittelua, valmistusta, huoltoa ja korjausta, oli järjestäytymättömänä jäänyt työehtosopimusten sitoutumispiirin ulkopuolelle. Yhtiön toimialan mukaan määrättävinä alan yleisinä valtakunnallisina työehtosopimuksina oli pidettävä metalliteollisuudessa noudatettuja työehtosopimuksia. Niitä oli tehty erikseen teknisiä toimihenkilöitä koskeviksi, jollaisia olivat kanteessa mainitut runko- ja palkkasopimus, erikseen työntekijöitä koskeviksi, jollainen oli työsopimuksessa tarkoitettu metalliteollisuuden työehtosopimus, ja lisäksi vielä toimistohenkilökuntaa ja muita toimihenkilöitä koskeviksi.

Työsopimuslain 17 §:n säännöksen pakottavasta luonteesta ei voitu katsoa johtuvan, etteivätkö työnantaja ja työntekijä voisi vastaisten erimielisyyksien välttämiseksi työsopimuksessa sopia, mitä asianomaisen alan työehtosopimusta oli noudatettava työsuhteen vähimmäisehtoina. Näissä rajoissa tapahtuva sovellettavan työehtosopimuksen valitseminen työsopimuksessa oli katsottava sallituksi jo siitäkin syystä, että tekniset toimihenkilöt, muut tekniset toimihenkilöt ja toimistohenkilökunta sekä työntekijät eivät työtehtäviensä osaltakaan muodostaneet toisistaan yksiselitteisesti eroavia ryhmiä, vaan kysymys kussakin yksittäistapauksessa sovellettavasta sopimuksesta oli useinkin riippuvainen työehtosopimusten oikean sisällyksen vahvistamisesta ja tulkinnasta.

A ei ollut kiistänyt sitä yhtiön ilmoitusta, että hänelle oli suoritettu usein mainitun metalliteollisuuden työehtosopimuksen mukaiset palkankorotuserät. Sen vuoksi RO oli hylännyt hänen vaatimuksensa tältä osin.

Vaatimus lisä-, yli- ja sunnuntaityöstä

RO oli todennut, että vaatimus lisätyön korvaamisesta perustui runkosopimuksen määräyksiin päivittäisestä 7,5 tunnin työajasta ja siitä korvauksesta, joka oli maksettava säännöllisen työajan lisäksi tehdystä työstä, jolloin työaika ei keskimäärin ollut ylittänyt 40 tuntia viikossa. Kun A:n työsuhteessa noudatettavan metalliteollisuuden työehtosopimuksen mukaan hänen säännöllinen työaikansa oli ollut 40 tuntia viikossa, vaatimus lisätyön korvaamisesta oli perusteeton.

Todistajien kuulustelussa oli käynyt selville, että A oli tehnyt työtä säännöllisen työaikansa lisäksi. A:n työtoverina toiminut suunnittelija ja yhtiön markkinointijohtaja olivat todistajina kuulusteltuina kertoneet yhtiön toimitusjohtajan kehoittaneen A:ta tekemään ylityötä. Markkinointijohtaja oli itsekin antanut A:lle vastaavia kehoituksia. Yhtiön palvelukseen 15.5.1980 tulleet yhtiön käyttöpäällikkö ja myynti-insinööri olivat todistajina kertoneet, että ylityön tekemiseen oli yhtiössä määrätty hankittavaksi lupa, mutta A ei ollut sellaista heidän tietensä pyytänyt.

Yhtiössä oli ollut käytössä työaikojen merkitsemistä varten ns. kellokorttilaite.

Selvitys osoitti, että A:n tekemä ylityö oli osaksi tapahtunut yhtiön johdon määräyksestä. Se oli muutoinkin katsottava tehdyksi yhtiön johdon suostumuksella. A:ta ei ollut näytetty kielletyn ylitöitä tekemästä.

A:n laatima laskelma korvauksista perustui hänen tekemiinsä tuntilappuihin, joita ilmeisesti ei ollut palkan maksamista varten säännönmukaisesti annettu yhtiön toimistoon. A:n laskelman oikeellisuutta tuki kellokorttilaitteesta saadut hänen työaikojaan koskevat merkinnät. Kun laskelmaa, johon sisältyi myös korvaus sunnuntaityöstä, ei ollut näytetty virheelliseksi, eikä yhtiö ollut maksamalla tai muullakaan tavoin korvannut tehtyä ylityötä, yhtiö oli velvollinen suorittamaan A:lle korvauksen 50 prosentilla korotetusta palkasta 93,5 tunnilta, joista 32 tuntia oli työskennelty ennen 1.4.1981, ja 100 prosentilla korotetusta palkasta 29 tunnilta, joista 6 tuntia oli työskennelty ennen 1.4.1981. A:n kuukausipalkka oli ollut 31.3.1980 saakka 5 500 markkaa ja siitä lukien 5 654,80 markkaa. Kun hänen säännölliseen työhönsä kuukaudessa käytetty aika oli katsottava 172 tunniksi, saatiin hänen tuntipalkaksi 31.3.1980 saakka 31,98 markkaa ja sen jälkeen 32,88 markkaa. Näin laskettuna ylityökorvauksen määräksi saatiin 6 464,46 markkaa.

Vaatimus odotusajan palkasta

Koska yhtiö ei ollut maksanut jo mainittua yli- ja sunnuntaityökorvausta A:n työsuhteen päättyessä ja maksu oli sen jälkeen viivästynyt enemmänkin kuin kuusi päivää, RO oli katsonut, että A oli oikeutettu saamaan odotusajan palkkaa kuudelta päivältä. Odotusajan palkan määräksi saatiin hänen 5 654,80 markan kuukausipalkan muutoin kanteessa käytetyn laskuperusteen mukaan 1 542,24 markkaa.

Vaatimus vahingonkorvauksesta

RO oli todennut, että A:n pääasiallisena tehtävä oli ollut Keravalla olevalle kirjapainolle toimitettavaksi tarkoitetun automaattisen postituslinjan suunnitteleminen. Laitteen toteuttamisessa oli ilmennyt hankaluuksia, minkä johdosta sitä ei ollut saatu toimitetuksi B Oy:n ilmoittamassa määräajassa. Kirjapaino oli myöhemmin palauttanut laitteen tehtäviinsä soveltumattomana.

Postituslinjaan liittyvän kääntölaitteen saamiseksi toimintakelpoiseksi oli laadittu erilaisia ratkaisuja, joista A:n ja yhtiön toimitusjohtajan erikseen suunnittelemat mallit olivat osoittautuneet soveltumattomiksi. Toukokuussa 1980 oli laitteen valmistelua varten muodostettu työryhmä, johon oli kuulunut toimitusjohtajan ja A:n lisäksi kaksi muuta johtotehtävissä ollutta. Työryhmässä oli lähinnä siihen kuuluneen yhtiön käyttöpäällikön kehittämä kääntölaite saatu kehitettyä toimivaksi eräänlaisen rumpujärjestelmän avulla.

Jutussa oli selvitetty, että A oli jossain määrin pyrkinyt laitteen suunnittelussa toteuttamaan omasta mielestään hyvinä pitämiään ratkaisuja siitä huolimatta, että hänelle oli annettu yhtiön johdon taholta toisenlaisia ohjeita. Näytettynä oli pidettävä, että A oli suunnitellut kääntölaitteen hihnavälin liian kapeaksi.

Suunnittelutyön epäonnistumista esitetyn, osittain ristiriitaisen näytön perusteella ei voitu lukea A:n viaksi huolimattomuutena tai laiminlyöntinä. Sitä, että A olisi hidastellut työsuorituksissaan, ei ollut katsottava näytetyksi. Suunnittelutyön luonteeseen voitiin katsoa kuuluvan yleisesti mahdollisuus epäonnistumiseen. Huomioon ottaen erityisesti sen, että suunnittelutyö oli A:n työsuhteen loppuaikoina suoritettu ryhmätyönä, jonka osalta työntulosta ei voitu erotella siihen osallistuneiden kesken kunkin kohdalta erikseen luettaviin vastuisiin, RO oli katsonut jääneen selvittämättä, että A olisi ollut kykenemätön työhönsä. Esitetyillä perusteilla oli katsottava, ettei A:n työsopimuksen irtisanomiseen ollut näytetty olleen erittäin painavaa syytä. Jutussa ei ollut näytetty, että työsuhteen irtisanominen olisi johtunut A:n väittämin tavoin hänen yhtiöön kohdistamista palkkavaatimuksista.

Yhtiö oli työsopimuslain 51 §:n nojalla velvollinen korvaamaan A:lle aiheutuneen vahingon. Vahingon määrä oli arvioitava hänen ansioittensa vähennystä vastaavaksi määräksi kuuden kuukauden ajalta. A:n oli ilmoitettu saaneen irtisanomisajan päätyttyä uuden työpaikan, josta hänen palkkaetunsa oli ollut 4 600 markkaa kuukaudessa. Kun hänen kuukausipalkkansa B Oy:n palveluksen päättyessä oli ollut jo sanotut 5 654,80 markkaa, korvattavan vahingon määräksi saatiin 6 328,80 markkaa.

Edellä lausutun mukaisesti RO oli, hyläten kanteen enemmälti, velvoittanut B Oy:n suorittamaan A:lle yli- ja sunnuntaityökorvauksena yhteensä 6 464 markkaa 64 penniä ja vahingonkorvauksena 6 328 markkaa 80 penniä, molemmat erät 5 prosentin korkoineen 1.12.1980 lukien. Lisäksi yhtiö velvoitettiin korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 3 500 markalla.

Helsingin HO

HO, jonka tutkittavaksi A ja B Oy olivat saattaneet jutun, t. 16.12.1981 oli katsonut, että yhtiön harjoittaman teollisuuden laatu huomioon ottaen yhtiön soveltamaa Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliiton ja Metallityöväenliiton välistä metalliteollisuuden työehtosopimusta oli pidettävä työsopimuslain 17 §:ssä tarkoitettuna alan yleisenä valtakunnallisena työehtosopimuksena. Sanotun työehtosopimuksen noudattaman teollisuusperiaatteen mukaan sovellettiin sitä asianomaisen yrityksen ja sen kaikkien työntekijöiden välisiin työsuhteisiin. Kun A:n säännöllinen työaika viikossa oli ollut RO:n toteamat 40 tuntia A:n ylityölaskelmassaan käyttämän 37,5 tunnin asemesta, A:lla oli oikeus saada ylityöstä 50 prosentilla korotettua palkkaa 83 tunnilta, joista 27 tuntia oli tehty ennen 1.4.1980, ja 100 prosentilla korotettua palkkaa 26,5 tunnilta, joista 5,5 tuntia oli tehty ennen 1.4.1980. Tämän vuoksi HO oli jättänyt asian RO:n päätöksen varaan muutoin paitsi että yhtiön A:lle yli- ja sunnuntaityöstä maksettava korvaus alennettiin 5 789 markkaan 85 penniin ja yhtiö velvoitettiin suorittamaan A:lle odotusajan palkkaa 1 542 markkaa 24 penniä, joille molemmille määrille oli suoritettava RO:n määräämä 5 prosentin korko 1.12.1980 lukien.

Perustelut

Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliiton ja Metallityöväen Liiton välinen metalliteollisuuden työehtosopimus, jota B Oy:n ja A:n välisessä työsopimuksessa oli sovittu noudatettavaksi A:n työsuhteessa ja jota myös alemmat oikeudet työsopimuslain 17 §:n nojalla olivat siihen soveltaneet, koski Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliiton jäsenyritysten ja niiden työntekijöiden välisiä työsuhteita. Toimiessaan yhtiön palveluksessa suunnittelijana A oli ollut tekninen toimihenkilö, joiden työsuhteissa noudatettavista ehdoista sanottu työehtosopimus ei sisältänyt määräyksiä.

Suomen Työnantajain Keskusliiton ja Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliiton välinen runkosopimus ja siihen liittyvä Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliiton sekä Teknisten Liiton ynnä eräiden muiden liittojen välinen palkkasopimus sitä vastoin koskivat, kuten runkosopimuksessa nimenomaan todettiin, teknisiä tehtäviä suorittavia toimihenkilöitä, jollaisina mainittiin muiden ohessa suunnittelijat. A, joka oli koulutukseltaan teknikko, oli siten suunnittelijantyössään toiminut viimeksi mainittujen sopimusten tarkoittamalla työalalla. Nämä sopimukset olivat A:n suorittamaa työtä koskevalla alalla yleisiksi katsottavia valtakunnallisia työehtosopimuksia. A:n työsuhteessa oli niin ollen työsopimuslain 17 §:n 1 momentin mukaan ollut noudatettava vähimmäisehtoina mainituissa runko- ja palkkasopimuksessa määrättyjä palkka- ja muita ehtoja. Näistä ehdoista ei työsopimuslain 17 §:n 2 momentin mukaan voitu työsopimuksella työntekijän vahingoksi poiketa.

A:lta oli jäänyt saamatta hänen työsuhteessaan edellä lausutuin perustein sovellettavan työehtosopimuksen mukaisina palkankorotuksina sekä lisä-, yli- ja sunnuntaityökorvauksina hänen kanteessaan vaatimansa määrät.

Tuomiolauselma

B Oy:n valitus hylättiin. A:n valituksen johdosta KKO, muuttaen HO:n tuomiota ja RO:n päätöstä siltä osin kuin A:n työsuhteessa yleissitovana noudatettavaan työehtosopimukseen perustuvat vaatimukset oli hylätty, velvoitti B Oy:n suorittamaan A:lle saamatta jääneinä palkankorotuksina 1 422 markkaa 14 penniä sekä lisä-, yli- ja sunnuntaityökorvauksina 8 760 markkaa 49 penniä, molemmat erät 5 prosentin korkoineen 1.12.1980 lukien. Tämän lisäksi yhtiön maksuvelvollisuudeksi A:lle jäivät HO:n tuomiossa mainittu odotusajan palkka 1 542 markkaa 24 penniä ja RO:n päätöksestä ilmenevä vahingonkorvaus 6 328 markkaa 80 penniä, kumpikin erä edellä mainittuine korkoineen, sekä oikeudenkäyntikulujen korvaus 3 500 markkaa.